Vietin 55 päivää ilman puhelinta ja somea. Tässä tärkeimmät opit tästä sekopäisestä kokeesta.

Okei, alku ei ollut ruusuilla tanssimista.

Tajusin pian miten tiukasti arkipäiväiset asiat ovat sidoksissa puhelimeen ja someen. Ei puheluita eikä viestejä. Ei digitaalista kelloa, kalenteria taikka to-do-listaa. Ei mobiililippuja eikä Google Mapsia. Ei päättymättömiä Facebook ja Instagram-feedejä.

Ja tietysti sitä tuntee olonsa todella yksinäiseksi. Yhteyden ottaminen kavereihin on todella hankalaa eikä sinulla ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä ystäväsi milloinkin tekevät. Sitä ikään kuin putoaa hetkeksi pois maailmankartalta.

Mutta juuri se tässä kokeessa oli parasta. “Kartalta putoaminen” oli ehkäpä vapauttavin kokemus, jota olen koskaan kokenut. Ja se toi mukanaan (vähintään) viisi hyötyä.

1. Enemmän aikaa kuin koskaan

Tilastojen mukaan käytämme puhelinta noin 3 tuntia päivässä, joten puhelittomuus antoi minulle ylimääräiset 165 tuntia käytettäväksi noiden 55 päivän aikana.

165 tuntia!

Tuossa ajassa voisi 1) lukea Raamatun kannesta kanteen, 2) bingata kaikki Game of Thronesin jaksot seitsemännelle kaudelle asti ja 3) käyttää jäljellä olevat 31 tuntia johonkin rakentavaan – esimerkiksi memejen etsimiseen!

Mahdollisuuksia, mahdollisuuksia..

2. Ideoiden pulppuamista ei voi estää

Minusta tuli ideageneraattori. Kirjoitin satoja sivuja päiväkirjaani ja pieniin ideavihkoihini. Nuo vihkot ovat täynnä mahtavia ideoita ja visiota tulevaisuuttani varten.

Joka aamu herätessäni tunsin olevani kuin uudesti syntynyt da Vinci, valmiina keksimään seuraavan Facebookin tai Uberin.

3. Elämänlaatu ja terveys kohenivat roimasti

Huh, puhelittomuudella oli todella positiivinen vaikutus elämänlaatuuni. Ensinnäkin puhelittomuus karsi häiriötekijät puoleen.  Stressitasoni putosi kuin kivi. Lisäksi OCD-oireeni (jep, tarkastan kaiken vähintään yhdeksään kertaan) ja masennukseni helpottivat niin roimasti, että pystyin lopettamaan lääkitykseni.

Tiedän puhelittomuuden vaikuttaneen näihin, koska osa oireista palasi heti, kun otin puhelimen taas käyttöön!

4. Kommunikaatiosta tuli merkityksellistä

Mietippä tätä arkipäiväistä tilannetta.


Olet kävelyllä. On kaunis kesäpäivä ja kuulokkeissasi pauhaa Miley Cyruksen uusin single.

Yhtäkkiä huomaat, että kaverisi kävelee sinua vastaan. Alatte tietysti juttelemaan niitä näitä ja vaihtamaan kuulumisia. All is good.

Kuitenkin, viisi minuuttia kuluu höpötellessä ja alat kyllästyä. Keskittymisesi alkaa herpaantua ja..

BOOM! Muistat, että sinulla on puhelin taskussasi, joten nappaat sen ripeästi käteesi ja lähetät pari tarkoin valikoitua meemiä bestiksellesi.

Laitat puhelimen taskuun ja yrität jatkaa keskustelua edessäsi seisovan kaverin kanssa. Keskustelu alkaa jälleen luistaa, kunnes..

BOOM! Bestiksesi vastaa meemeihisi. Nappaat puhelimen taskustasi ja lähetät muutaman tajuttoman huikean emojin.

Ja jälleen tunget kännykän ripeästi taskuun ja yrität jatkaa keskustelua todellisessa maailmassa.

Tämä sama rituaali toistuu yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes keskustelu kaverisi kanssa on täysin kuollut..


Ylläri ylläri, tätä ei kuitenkaan tapahdu, jos puhelin ei ole taskussasi! Tällöin puhelimesi ei voi pelastaa sinua tylsyydeltä taikka hiljaisilta hetkiltä – ainut viihteen lähde on edessäsi seisova ystävä. Joten luonnollisesti, olet paljon kiinnostuneempi keskustelun sisällöstä ja siitä, mitä ystävälläsi on sanottavana. Lisäksi mielenrauhasi on taattu, sillä bestiksesi meemit eivät pääse häiritsemään keskustelua.

5. Löysin intohimoni

Kun hylkäsin puhelimeni ja somen, jotain mahtavaa tapahtui: siirryin jatkuvasta vertailusta itsetutkiskeluun. Facebook- ja Instagram-feedien jatkuva kyttääminen vaihtui oman elämäni pohdintaan ja tulevaisuuden visioiden luomiseen. Aloin tehdä asioita itseni vuoksi, en siksi, että saisin tekemiselläni huomiota muilta. Pähkäilin, kirjoitin ja kokeilin uusia asioita.

Ja pikkuhiljaa löysin intohimoni.

Aloin kuvaamaan ja editoimaan videoita, räpsin kuvia minkä kerkesin, kirjoitin blogitekstejä ennennäkemättömällä tahdilla, loin omat nettisivut ja YouTube-kanavan.

Näin jälkeenpäin se tuntuu niin itsestäänselvyydeltä, mutta ennen puhelittomuutta en olisi tullut edes ajatelleeksi, että luovan sisällön tuottaminen on se juttu, josta minä sytyn. Tämä ‘valaistuminen’ oli aika radikaali, sillä ennen tätä kokeilua olin vielä sata lasissa hakeutumassa investointipankkiirin uralle!

En tietenkään väitä, että puhelittomuus olisi ollut ainut syy, jonka vuoksi löysin intohimoni. Enkä myöskään väitä, että kaikki voivat löytää intohimonsa kuoppaamalla puhelimensa ja jättämällä hyvästit somelle.

Mutta väitän, että ainakaan Facebook-feedistäni en intohimoani olisi löytänyt.

Jäikö jokin askarruttamaan?

Kommentoi kyssäri alle, vastaan mielelläni!